”Sitten kun olen laihtunut minä…” Kuulostaako lause tutulta? Se tunne kun ei laihtunutkaan (tai ei saanutkaan sitä tiettyä vartalon epäkohtaa kuntoon) ja piti mennä johonkin tiettyyn tilaisuuteen, lomalle tai tapaamaan ystävää jota ei ollut nähnyt ikuisuuteen.
Ihania odotuksia varjostaa muistutus siitä, että ei kannata luulla että kukaan ei muka huomaa löysäilyä. Et ole onnistunut pitämään vartaloa kunnossa. Olet epäonnistunut, eikä sinua tulla hyväksymään. Kaikki tulevat näkemään vatsamakkarasi/allisi/reitesi/kaksoisleukasi/_______. (<— täytä oma ongelmakohtasi tähän).
40 ensimmäistä vuotta elämästäni, olen pian kuusikymppinen, on kritiikin leimaamia, siitä että vatsa ei saa pullottaa, olkavarsien täytyy olla kiinteät, rintojen sopivan suuret, reisien hoikat ja hiusten paksut. Tuntuu siltä, että tätä vaadittiin minulta, näin tunsi myös äitini, hänen äitinsä sekä tyttäreni. Näkymätön kehotus, melkein kuin synnynnäinen vaisto. Kriittinen katse, joka syynää ja jonka tavoitteena on pitää kaikki jatkuvasti tip-top kunnossa.
Kun täytin 40 sain tarpeekseni. Kyseenalaistin tätä kriittistä katsetta. Huomasin, että arvioin vartaloani epämiellyttävällä tavalla. Käsivartenihan pystyivät kantamaan raskaita kauppakasseja, nostamaan lapsiani ja halaamaan miestäni. Jalkani jaksoivat kantaa minut A:sta Ö:hön. Vatsani, peppuni ja rintani. Aloin näkemään pelkkiä hyviä puolia, kaikkea hyvää mitä nämä ovat saaneet aikaan ja kuinka kiitollinen olinkaan kaikesta. Ne olivat minun ja ne olivat olleet mukanani koko elämäni.
Jos kriittinen katse ei ole synnynnäinen, mistä se sitten tulee? En usko, että vatsan ulkonäöllä oli mitään merkitystä 1000 vuotta taaksepäin. En osaa sanoa kun en elänyt tuohon aikaan… Mutta elän vahvasti siinä uskossa, että tämä on modernin ihmisen katse. Meillä on enemmän aikaa kuin koskaan ennen pitää huolta vartalostamme, parantaa, nuorentaa, suurentaa ja pienentää. Energiaa ei tarvitse käyttää ruoan pyydystämiseen ja nukkumapaikan etsimiseen. Mediassa pyörii kuvia ja meille tyrkytetään ratkaisuja ”ongelmiimme” ja kuulemme jatkuvasti, kuinka helppoa on silottaa ja nostaa.
Kauneusala kasvaa joka vuosi ja tarkoitus on vissiin, että pienen ihmisen pitäisi seurata perässä, pitää itsensä ajan tasalla ja pitää vartalon markkina-arvo korkealla. Mutta kuka tästä hyötyy loppujen lopuksi? Ainoa mikä tapahtuu on se, että markkina-arvo ehkä nousee mutta itseluottamus laskee. Tyytymättömyys kasvaa kun emme näytäkään samalta kuin ihannekuva, vaikka meillä olisikin jo kaikki työvälineet.
Miten siis nostamme katseemme ja saamme itsekritiikin loppumaan? Minulla on keino: jokainen ryppy on merkki elämästä, unohda kaikki velvollisuudet, ympäröi itsesi ihmisillä jotka tekevät iloiseksi, syö ylimääräinen jäätelö jos mieli tekee, ole kiitollinen siitä mitä sinä ja vartalosi ovat saaneet aikaan, nauti elämästä, pukeudu siihen mikä tekee ILOISEKSI sen sijaan että pukeudut sellaisiin vaatteisiin jotka saavat sinut tuntemaan itsesi hoikemmaksi. Elämä on lyhyt ja vartalosi ansaitsee rakkautta ja kunnioitusta. Aloita tänään!
Ylläoleva kirjoitus ilmestyi Åbo Underrättelser-lehdessä 17.3.2020. Haluan vielä näyttää Facebookissa tulleen kommentin. Päästin ihan ilon kyyneleen, olen iloinen ja kiitollinen teistä kaikista. Yhdessä voimme vaikuttaa!
Haleja,
Marie